tiistai 30. toukokuuta 2017

Turistina Irlannissa 1/2

En suunnittele asioita hirveän pitkälle. Elämässä kun ei ikinä tiedä, mitä päivät tuovat tullessaan, siksi toiminkin usein hetken mielijohteesta. Yleensä näistä syntyykin hyviä tarinoita kerrottavaksi (tai ainakin ratkiriemukkaita omasta mielestä…) J

Guildhall
Päätin reilu viikon varoitusajalla lähteä Irlantiin moikkaamaan kaveria, ilman sen suurempia suunnitteluja. Olihan asiasta aikaisemminkin ollut puhetta, mutta ei mitään sanoja enempää. Pari iltaa selasin halvimpia lentoja, kunnes osui sopivan hintaset kohdalle. Kamat kassiin ja menoksi!

Siitä on jo useampi vuosi, kun olen viimeksi Suomen maaperältä poistunut (jollei lasketa Tallinnan ”opintomatkaa”). Matkalla Vantaalle mietin sitä, kun muut aina puhuvat, kuinka rentouttavaa onkin lähteä reissuun. Paskat. Itte olin ihan loppu ennen, kun olin edes päässyt lentokentälle. :D

Vantaan lentokentällä kaikki sujui ilman suurempia ongelmia. Meitsi tosin on oikea turvamiesten painajainen kaikkine lävistyksineni. Kyllä siinä sai hetken aikaa pyöriä ja selitellä, kun metallinpaljastimet huusivat kuolemaa.

Rakastuin tähän paikkaan heti!
Dublinin päädyssä puolestaan ongelmat alkoivat kasaantua konkreettisemmin. Olimme aloittaneet laskeutumisen Dublinin lentokentälle, kun koneen kapteeni kuulutti: ”Joo, jäädään tähän itäpuoliskolle odottelemaan, että Dublinin kentällä on laskeutumistilaa.” Meinasin karjasta, että eihän me nyt tähän voida jäädä hengailemaan! Piti meinaan keretä bussiin, joka lähti 45 minuutin kuluttua laskeutumisesta. Reilu 25 minuuttia me sitten lopulta oltiin myöhässä aikataulusta. Siinä pienessä kiireessä laukut hihnalta ja ulos terminaalista.

Olin kaverin kanssa aikaisemmin jutellut, mistä löydän bussipysäkin.  (Tän piti siis olla ihan piece of cake -juttu). No, selvisi hyvin pian, että tää paikka on pikkusen isompi kun Ukicityn linja-autoasema. (Niin oon tosiaan kotoisin Uudestakaupungista, jossa asukkaita on jotain 15 000). Aikataulu oli ”hiukan” tiukka: neljässä minuutissa piti löytää oikea bussi. En valehtele jos sanon, että näitä laitureita oli varmaan yli 40 kpl. Onneksi ihmiset siellä olivat hyvin ystävällisiä ja ihme kyllä kerkesin oikeaan bussiin. Matka jatkui Londonderryyn.


Huoneistohotelli City Center B&B, jossa vietin lomani, oli täyden viiden tähden arvoinen! Olo oli kuin olisi kotona, ja omistajat olivat super mukavia ja ystävällisiä. Kokoajan kyseltiin, onko kaikki varmasti hyvin ja tarvitaanko jotain. Aamiaisesta puhumattakaan! Sijainti oli myös kohdillaan, sillä keskustaan ei ollut kuin muutaman kilometrin kävelymatka.

Keskustassa kävellessä pääsi myös näkemään paikallisia nähtävyyksiä. Derry on ainoa kaupunki Irlannissa, joka on täysin muurien ympäröimä (Walled City), ja ihastuinkin itse täysin vanhaan kaupunkiin. Rakennukset olivat todella kauniita. Muita hienoja nähtävyyksiä olivat ehdottomasti mm. Shipquay Gate:s, jonka alta pääsi kulkemaan ”kaupungin eri puolille”. Peace Bridge, silta pyöräilijöille ja kävelijöille, joka ylitti Foyle-joen. Guildhall,
keskustassa sijaitseva, hyvin näyttävän näköinen kellotorni, sekä City Walls, joka tarjosi uskomattomat maisemat ympäri kaupunkia.

Eikä loma ole mikään loma ilman treenejä! Sali löytyi vajaan kilometrin päästä majatalosta (Pure Gym), ja puitteet olivat kohdillaan. (Tämä oli yksi harvoista asioista, jonka selvitin ennen reissuun lähtemistä…) Pointsit myös loistavalle asiakaspalvelulle, ihan turistinahan siellä oltiin. Henkilökunta esitteli koko salin ensimmäisellä käynnillä, kertoi seurojen toiminnasta ja kaikesta mitä mahdollisuuksia heidän salillaan on harrastaa.


Kotiinpaluu kesti kokonaisuudessaan 14 tuntia (+2h aikaero). Lähdin aamulla bussilla Derrystä ja olin Dublinin lentokentällä iltapäivällä. Kyllä oli pienen kaupungin kasvatti totaalisesti hukassa. :D

Kaikki oli vähän suurempaa. Onneksi myös täältä löytyi ystävällisiä ihmisiä, joilta sai tarvittavan avun, ja löysin oikean terminaalin ja pienen pyörimisen jälkeen oikean portin. Olin aiemmin laskenut, että mulla on yksi tunti ja 45 minuuttia aikaa vaihtaa konetta Lontoossa. No… Eipä mennyt tämäkään niin kuin olin sen suunnitellut. Lontoon Heathrow:iin lähtevä kone oli kokonaisuudessaan 45 minuuttia myöhässä, ja istuin koneen takaosassa, joten koneesta ulos pääsemiseenkin tuhlaantui jo tovi aikaa.

City Walls
Kun kone oli turvallisesti Lontoon maaperällä, mulla oli kokonaiset 32 minuuttia aikaa löytää Helsinkiin lähtevä kone. (Tässä kohtaa saattoi olla pieni paniikki.) Parin kilometrin pikakävelyn ja tuskasoijan jälkeen löysin kyltin, jossa kerrottiin, että terminaalin vaihto tapahtuu bussikuljetuksella. Bussilla kolmos terminaaliin ja taas armotonta ravaamista (nämä etäisyydet toisistaan olivat hiukan eri luokkaa, kuin Helsinki-Vantaalla…), toisen kerran turvatarkastukseen, ja helvetinmoista juoksua portille. Ihme kyllä, ehdin ajoissa ja olinkin viimeinen matkustaja portilla ja taisin olla koneessa kokonaiset 5 minuuttia ennen liikkeelle lähtöä. Olin kohtalaisen ylpeä itsestäni.

Jouduin matkallani ostamaan uuden matkalaukun, koska shoppailusokeus pääsi yllättämään. Päätin ostaa vaaleanpunaisen matkalaukun, jotta tunnistaisin sen helposti ja nopeasti hihnalta (ja olihan se ihan mielettömän porno!). Harmi, ettei se laukku ikinä sieltä tullutkaan. Matka kohti kotia jatkui siis kevyemmin kantamuksin.
Keko Salata - Pari kilometriä, tais olla tän reissun biisi :D

"Oon jo melkein perillä,
enää pari kilometriä jäljellä."
Bussilla pääsin autoparkille ja Mazdan keula kohti kotia. Kuski saattoi olla hiukan kahvilla tässä kohtaa matkaa, sillä ajoin ohi Turun rampista ja eksytin itseni kehän sisäpuolelle. :D Kolmen tunnin ajon jälkeen olin vihdoin kotona, tosin haikein mielin. Reissu oli kokonaisuudessaan MAHTAVA! Eniten harmitti kotiinpaluu. Kiitos Piialle, jonka heitosta koko juttu lähti liikkeelle. <3 
Matkalaukkukin löysi kotiin muutamaa päivää myöhemmin. J

Jatko-osa reissusta tulossa myöhemmin =)

-Baulba ”maailmanmatkaaja” 

maanantai 22. toukokuuta 2017

Ikäkriisi – ilman sitä kriisiä

"This is that awkward post. You know the one, where the old lady talks about how she's getting older."

23 vuotta… Taas on tullut vuosi lisää mittariin. Jännästi menee aika nykyään vähän turhan nopeasti. Justhan mä vasta täytin kahdeksantoista… Eipä tää ole mitenkään erityinen ikä, viinat on saanut itse hommattua jo useamman vuoden ja baariinkin pääsee sisälle ihan omilla henkkareilla (Poikkeuksena tietysti bubiruusu – painajaiset, onpahan jotain mitä odotella muutama vuosi ;)).

Miltä nyt sitten tuntuu? No… Oli ihan tavallinen keskiviikkoaamu, ei erityisiä viboja. Alkuviikon yövuorot hiukan painoi vielä (ja näkyivät silmien alla…), ja jalat tuntuivat hiukan tukkoisilta aikaisemman jalkatreenin johdosta.

Musta ei kai ikinä taida aikuiseksi olla, enkä sitä halua.
Mä vain tahdon pitää hauskaa!
Mä en kai ikinä taida aikuiseksi kasvaa, enkä sitä halua.
Mä vain kuljen pilke silmäkulmassa!

Oon kuitenkin pistänyt muutamia asioita omassa ajattelussa ja käyttäytymisessä merkille. Aloitin esimerkiksi kierrättämisen kaverini innostamana! (Aikaisemmin periaatteena ollut, että kaikki palaa, kun on tarpeeksi lämmin). Olin asiasta ehkä jopa hiukan pelottavan innostunut. En mä ehkä maailmaa pelasta tän mun ekoteon puolesta, mut jos se tuottaa mun sisäiselle hippitytölle näin paljon hyvää mieltä, niin mikäs siinä. Selitin asiaa innoissani siskolleni, joka katsoi mua hiukan liian pitkään ja totesi: ”Mä en tiedä mitä sä oot vetänyt, mut mä haluan noita samoja nappeja.” :D

Listasin alle myös muita pienen suuria juttuja, joita olisin omalla kohdalla pitänyt vielä muutama vuosi sitten lähinnä huvittavalta ja kaukaa haetulta. Päätin jakaa mun ajatuksia teidän kanssa, ehkä joku muukin tunnistaa itsensä näistä?
  • Yö unista ei hevillä tingitä! (Eikä se ole edes varteenotettava vaihtoehto, sillä kaikki älyllinen toiminta vaatii vähintään kahdeksan tunnin yöunet…)
  • On oikeastaan ihan kiva viettää lauantai-ilta ihan vaan kotona. (Pieruverkkarit ja Netflix <3)
  • …On myös äärettömän hienoa herätä sunnuntaiaamuna ilman jäätävää kankkusta.
  • Krapulat myös pahenevat vuosi vuodelta ja joudutkin punnitsemaan, onko juhliminen sen kahden päivän kesto kanuunan (jäätävää pahoinvointia) ja univelan arvoista.
  • Aamulenkkeily on oikeastaan ihan mukavaa puuhaa, puhumattakaan rauhallisista aamuista hyvin levätyn yön jälkeen.
  • Huomaat myös nauttivasi ”omasta ajastasi” enemmän kuin aikaisemmin.
  • Nautit myös näistä arkisista rutiineista.
  • Aamupala on oikeasti päivän tärkein ateria. (Ilman kahvia ja aamupalaa on turha yrittää minkään asteista sosiaalista kanssakäymistä.)
  • Suunnittelet päivät sen mukaan miten treenaat ja ruokailet.
  • Menot (ja kaikki muistettavat asiat) merkitään kalenteriin.
  • Hoidat asioita järjestelmällisesti, sillä rästitöiden aiheuttama kiire aiheuttaa turhaa stressiä.
  • Et tarvitse enää syytä siivouspäivän pitämiselle.
  • Pyrit kaupassa käydessäsi ostamaan useamman päivän ruuat etukäteen. (Selvää säästöä niin rahassa, kuin myös ajassa…)
  • Katsot kaupassa tarjouksia ja luet lehdistä myös tarjoukset. (Syy siihen, miksei postilaatikossa ole kieltoa mainoksiin ja ilmaisjakeluun.)
  • Kun shoppailet vaatteita, mietit useammin, kuin kerran: ”Tuleekohan tätä oikeasti käytettyä?” tai ”Tarvitsenkohan mä tätä oikeasti?”
  • Pienet asiat elämässä tekevät saavat sut iloiseksi. (Esimerkiksi kiitollinen mamma rappukäytävässä, jolle pidät ovea auki tai vaikkapa ihan arkinen kahvitteluhetki kaverin kanssa ovat näitä asioita, joista saa itselleen hyvän mielen. J)
  • Kauhistelet nuorisoa, jotka ”alipukeutuu” talvisin. (Itse kun yrität sovittaa vielä yhdet pitkikset päälle, eihän nää nivelet enää mitään kylmää kestä…) Sinänsä huvittavaa, sillä ei tarvitse paljoa mennä ajassa taaksepäin, kun sai aina kuulla kommentteja revityistä farkuista ja nahkatakista -20 asteen pakkasilla.
  • Edellisestä kohdasta; Kerrospukeutuminen on se juttu.
  • Huomaat, miten ikätoverit rupeavat vakiintumaan; on asuntolainaa, parisuhdetta, lapsia, kaikki on menossa naimisiin, vakkariduuneista puhumattakaan. Tämä aiheuttaa hetkittäin pientä ahdistusta. (Vaikka itselle rutiinit ovatkin tärkeitä, oon enemmän go with the flow – henkinen tyyppi. Teen juttuja mistä tykkään, ja luotan siihen, et nämä asiat tulevaisuudessa tapahtuu, jos niin on tarkoitettu.)
  • Myönnät itsellesi, että äiti on ollut monesti asioissa oikeassa. (Mutta ei kerrota tätä vielä äidille…)

En tiiä onko musta tulossa vanha, vai olenko vain mukavuudenhaluinen? Kokonaisuudessaan voin todeta, että tämä on oikeastaan ihan kiva ikä, enkä oikeastaan ikävöi tuota ”hurjaa nuoruusaikaa”. Mainittakoon nyt vielä loppuun, et en mä mikään absolutisti ole, välillä on ihan kiva irrotella. Ja monet asiat tehdään luonnollisesti edelleen kantapään kautta, mutta ehkä joitain lamppuja on tähänkin päähän syttynyt. 



-Baulba

maanantai 1. toukokuuta 2017

Tässä ja nyt

Huomaan usein pyöritteleväni päässäni asioita, joilla ei oikeasti ole suurempaa merkitystä tässä hetkessä. Asioita, joille ei voi edes tehdä mitään. Jumitun herkästi menneeseen ja elän niitä hetkiä päässäni uudelleen: miten asiat olisi pitänyt hoitaa, miten olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Aiheutan itselleni stressiä ja pahaa oloa näillä negatiivisilla ajatuksilla, enkä kiinnitä hyviin, positiivisiin asioihin niin paljoa huomiota. Unohdan elää nyt: olla onnellinen siitä mitä mulla on. Menneisyyttä ei voi vaihtaa, mutta onneksi tulevaisuuteen voi itse vaikuttaa!

Mä olen luonteeltani perus negatiivinen suomalainen. Oon valmiiksi jo asennoitunut siihen, että asiat tulevat menemään vituiksi. Tällöin tuo epäonnistuminen ei aiheuta suurta yllättymistä ja kaikki muu onkin pelkkää positiivista plussaa. :D – Pessimisti ei pety.




Viime talvi ja alkuvuosi olivat mulle todella raskasta aikaa. Työt, koulu, omat treenit ja muut velvollisuudet veivät paljon energiaa, ja olinkin todella väsynyt. Huomasin olevani kiukkuinen, turhautunut ja äärettömän stressaantunut. Kalenteri oli täynnä viikkoja eteenpäin, ja välillä olisi pitänyt olla useammassa paikassa samaan aikaan. Samalla olin huolissani tulevaisuudesta. Muutuin täysin aikaansaamattomaksi, eikä oikein mikään enää huvittanut. Pääni sisäinen pyörremyrsky vei voimat nauttia elämästä!

Mulla on myös todella paha tapa pitää asiat sisälläni. Muille ihmisille näytän sen, mitä haluan heidän näkevän. On helpompi hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin, kuin kertoa ja selittää mikä tilanne oikeasti on. Se on mun suojakuori. Lähimmäiset ovatkin saaneet kestää kaiken sen turhautumisen, jonka olen heihin purkanut. Kiitos heille, jotka olivat läsnä ja tukena.



Keväällä telkkaria katsellessani huomasin kiroavan itsekseni sitä, kun nuo kevään ensimmäiset auringonsäteet häikivät silmiin… - Suutuin tästä ja pääni sisällä huusin itselleni: LOPETA!

Tämä hyvinkin eeppinen tilanne herätti mut siihen, että on oikeasti aika tehdä asioille jotain. Lopettaa negatiivisten asioiden vatvominen ja herätä takaisin tähän elämään. Tajusin, etteivät asiat muutu, jollen itse halua niitä muuttaa. Jokainen on kuitenkin loppupeleissä vastuussa omasta onnestaan!



Aloitin ihan pienin askelin. Ensimmäisenä piti löytää omaa aikaa. Piti opetella sanomaan ei. Rupesin keskittymään enemmän näihin positiivisiin ja hyviin asioihin: juttuihin joiden tekemisestä nautin ja jotka tuottavat iloa. Rupesin kirjoittamaan näitä hyviä juttuja paperille päivän päätteeksi. Ne olivat ihan tavallisia arjen asioita, joihin ei ollut aikaisemmin kerennyt kiinnittämään huomiota, eikä niille osannut antaa arvoa. Sitä huomasi äkkiä, että kuinka hyvin mulla asiat oikeasti ovat. Tuntui, kuin asiat olisivat järjestyneet kuin itsestään. Myönteinen elämänasenne on taito, jota voi jokainen opetella!

Miten tämä vaikutti mun omaan jaksamiseen? Mä nukun paremmin. Mä olen paljon energisempi. En vittuunnu ja ole niin ärtyisä, kuin ennen, vaan päinvastoin iloisempi ja hymyilen enemmän. Mulla on uskoa siihen, että asiat menevät hyvin myös tulevaisuudessa, kunhan muistan tehdä niiden eteen hiukan töitä. Eikä toi häikivä aurinkokaan enää ota päähän. J




JA niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, on mahdotonta elää positiivista elämää negatiivisella mielellä.


-Baulba